Väsyttää, taas.

Ja söin myös hieman liikaa. Muuten ihan ookoo ruoka-aineita, mutta olihan joukossa sitten kuivattuja hedelmiäkin sen 300 grammaa. En kuitenkaan välitä, kun kokonaisuus on ihan kunnossa.

Silti tympii.

Huomenna on äidinkielen kirjoitukset (miten siihen edes voi lukea?) ja perjantaina englannin kirjoitukset, joihin en ole lukenut sivullistakaan. Loma on todellakin mennyt lomaillessa. Yhteiskuntaoppia sentään olen lukenut yhden kirjan verran. Olalletaputuksen arvoinen suoritus.

Nyt kun olen sataprosenttisesti parantunut flunssasta ja kuntokin alkaa olla kohdillaan, en huomisesta - tai no, tästä hetkestä - alkaen salli yhtäkään treeniä, jotka on skipattu siksi, kun elämä on paskaa. Yksinkertaisesti, haluan paahtaa elämää menemään sillä tyylillä, niin kuin normaalitkin ihmiset elävät. Jos vaikka siten oppisin pikku hiljaa taviksen elämään. Mene ja tiedä. Silti tuntuu välillä kuin olisi robotti, kaiken tekee suurinpiirtein samoin päivästä toiseen ja ennen pitkää pää lahoaa sellaisessa.

Kuulostin aika omahyväiseltä ja itsekkäältä todetessani edellisessä kirjoituksessa, että ihmisten, jotka pitävät elämää vain kivana, on turhaa jutella kanssani. No. Olen itsekin nykyään päällisin puolin optimisti, mutta silti tiedän, kaikkien näiden surkeiden sattumusten jälkeen, että elämä EI ole vain hauskaa hupia. Siksi on ankeaa jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kaikelta pahalta säästyneet. Heillä on tavallaan vain yksipuolinen näkemys maailmasta. En sano, että itsekään olisin irroittautunut täysin mustavalkoisesta ajattelutavasta, mutta ehkä minulla on hieman laajempi maailmankuva rämmittyäni tappavassa masennussuossa.

Ensi viikolla treenaan niin, että lihakset huutavat armoa. Ja luen niin, että pääkoppa on räjähtää. 1,5 viikon päästä koko lukio on ohi ja silloin repeää kyllä riemu. Sen jälkeen en muuta teekään kuin kirjoitan kirjaa, hoidan koiraa ja treenaan. Kirjan kirjoittaminen vain on aika tuskallista, koska istuminen paikallaan pitkän aikaa sattuu selkään ihan jumalattomasti.

Voi kun elämäänsä saisi joskus täydellisen rakkauden. Eksäni on hieno tyyppi, mutta en kyllä olisi voinut kuvitella eläväni hänen kanssaan loppuelämääni.. Ongelmamme oli se, että minä olin henkisesti hypännyt jonnekin 25-30-vuotiaan tasolle ja jättänyt murrosiän kokonaan välistä (en nyt jaksa eritellä miksi minun oli pakko kasvaa liian nopeasti..) kun taas eksä eli täysillä nuoruuttaan. Juuri sitä, jota minä en ymmärtänyt, koska olin vakavoitunut elämän vastoinkäymisistä ja pettynyt ihmisyyteen. Vaikka olemme edelleen hyviä ystäviä, on asia, josta en ole puhunut hänelle tai kenellekään muullekaan. Koska seurustelimme syömishäiriöaikanani, jolloin minäkuvani oli täysin runneltu ja itsetunto pohjamudissa, oli seksikin aikamoista pakkopullaa. En voinut siitä kieltäytyä, mutta en siitä järin usein nauttinutkaan. Yksinkertaistettuna: nykyään pelkään seksiä ja rakastelemista, sillä siitä on enemmän huonoja kuin hyviä kokemuksia. Kaiken lisäksi lantionpohjani supistelee tahattomasti, mikä lisää seksin tuottamaa kipua. Sanomattakin lienee siis selvää, että gynekologilla en voi käydä. Jo edellisten seikkojen takia siis on erittäin ahdistavaa edes haluta aloittaa minkäänlaista suhdetta. "Joo, kyllä mä susta tykkään mutta haittaako jos katottaisiin noita makuukammarihommia tuossa viiden-kymmenen vuoden päästä?" Jippii.

No, seksi onkin vain yksi pelkojeni joukossa. Pelkään salille lähtöä, kuten edellisessä kerroinkin. Pelkään uusien ruokien laittamista ja kokeilua, koska en voi ikinä olla varma, viekö uusikin ruoka nälän kuten vanhat tutut. Pelkään seksiä. Pelkään ihmisiä. Yleensäkin ottaen taidan vain pelätä.

Terapia-aikoja ei ole ollut yli kuukauteen, koska terapeutti on koko ajan sairaana. Tai sitten se ei vain halua tavata minua.

Pitänee vain mennä nukkumaan ja yrittää olla tukehduttamatta itseään tyynyyn tänä(kään) iltana.