Olen ennenkin pitänyt blogia vuodatuksessa, nyttemmin tosin pääblogini on blogspotin alla. Koska sen tyyli on kuitenkin hieman erilainen, halusin blogin, jonne voin spontaanisti purkaa tunteitani (lähinnä turhautumista, masentuneisuutta ja yleistä vitutusta) sillä harvoin on korvia, jotka jaksaisivat minua kuunnella.

Olen nuori, mutta sen kummemmin en ikääni määrittele, enkä kerro nimiäkään, jottei kukaan minua erehtyisi tunnistamaan. Ihan vain siksi, että voin päästellä menemään niin sydämeni pohjasta, kuin vain tuntuu. Sen verran kuitenkin voin kertoa, että olen opiskelija-työntekijä, omistan koiran ja pari pikkujyrsijää sekä harrastan fitnessiä - tulevaisuudessa kisaan, tai sitten en. Haluan mennä fiilisten mukaan. Nyt kuitenkin olen pari viikkoa elänyt kuin sika pellossa, sillä odottelen etävalmentajaltani uutta saliohjelmaa, enkä oikein ole pelkän aerobisen ystävä. Sekin aiheuttaa lievää (okei, melko raskasta) vitutusta, sillä mitään en inhoa niin paljon kuin epäsäännöllistä liikuntaa ja syömistä vailla tarkoitusta (ei ole parempaa, kuin treenipäivän ateriat, voi sitä ruokahalua!). Ja vaikka olenkin "ex-syömishäiriöinen", en halua yhtäkään kommenttia kyseisestä asiasta. Syön ruokaa kuin ruokaa, olen normipainoinen (55 kiloa ehtaa lihasta/rasvaa, toivottavasti sopivassa suhteessa) ja vaa'alla käyn silloin kun muistan. Useimmiten en muista. Koska asia ei kiinnosta, enää.

Masennus on ollut seuranani siitä lähtien, kun paranin fyysisesti. Kun ajatukset eivät enää pörränneet ainoastaan ruoassa (no, kyllä ne pörräävät vielä nykyäänkin, mutta eivät niin ahnaasti), tajusi, että elämä on päässyt aika pahasti rempalleen sillä välin, kun elämä oli pelkästään ruokaa ja liikuntaa, painonhallintaa pahimmillaan (tai no, hallintaa se ei ollut enää siinä vaiheessa, vaan lähtenyt pahasti lapasesta). Sain loppuvuodesta lääkkeet - "Seronil vähentää ahmimishimoja" (aijaa) - ja reippaan kuukauden pysyinkin pirteänä. Sen jälkeen sitten erosinkin miehestäni, 2,5 vuoden jälkeen ja jäin jonoon odottelemaan kiireiseltä valmentajaltani uutta saliohjelmaa loppuunkulutetun tilalle (olisi pitänyt hankkia se uusi ohjelma jo PALJON aikaisemmin, mutta masennuksessani vitkuttelin). Niinpä nyt sitten tuntuu, kuin olisin tyhjän päällä.

Veikkaan, että vitutusprosenttini laskee huomattavasti, kun pääsen salille. Urheilu ON kivaa, mutta olen omimmillani vääntämässä hampaat irvessä punttia. Olen turhan monta kertaa syömishäiriöaikoinani pakottanut itseni aamuviideltä parinkymmenen asteen pakkaseen juoksemaan loputtomalta tuntuvaa lenkkiä - keuhkot ja jalat parkuu, mutta jaksettava on. Järjetöntä, järjetöntä, järjetöntä. Kerta kaikkiaan. Että täti terapialla riittääkin seuraavaksi pariksi vuodeksi kuunneltavaa koulukiusaamisvuosistani sekä vanhemmistani, joiden eron seurauksena sain pallotella vuositolkulla kahden asunnon väliä.

Treeniä vaan haittaa usein se, että salille lähtö on armottoman hankalaa. Muistissa on edelleen se, miten hinkkasin salilla tuntitolkulla, väsytti ja itketti, mutta perfektionismi ei antanut armoa. Kun lopulta pääsen salille, kaikki on okei ja tiedän, etten tule itseäni satuttamaan, mutta se LÄHTÖ. Se on aina hankalinta. Onkin aika paradoksaalista, että rakastan fitnessiä ja sen tuomaa positiivista elämänhallintaa, mutta pelot ovat silti niin kiinteä osa elämääni.

Tällä hetkellä en vaan tunne itseäni järin fitness-beibeksi. Kuten jo taisin edempänä mainita, olen ollut kuin pieni possu ja saamaton p*ska nämä pari viikkoa. No joo, olen kyllä liikkunut ihan kohtuudella - tällä viikolla olen lähinnä kävellyt, käynyt lyhyellä juoksulenkillä, ratsastanut ja hiihtänyt kertaalleen, mutta se on aika kaukana siitä, mitä parhaimmillani jaksan. En ole kyllä syönyt mitään herkkuja, koska kroppani ei niitä kestä, mutta ei ole sieltä fiksuimmasta päästä syödä kerralla vihannespussia, puolta kiloa marjoja ja kiloa maustamatonta soijajogurttia. Ja kun tuon toistaa pari-kolme kertaa päivässä, vatsa huutaa armoa.

Vatsasta saankin oivallisen aasinsillan siihen, miten katkera olen jatkuvasti turpoavasta vatsastani. Olisin muuten todella tyytyväinen kroppaani; kiva perse, lihaksikkaat kintut ja ihan hyväksyttävät kädet, mutta vatsa. Se turpoaa, söin sitten omenan, palan lihaa tai kukkurakeollisen ruokaa (no, tämä nyt taitaa ollakin itsestäänselvyys..). Silloin kun olin miltei osastokamaa, eli laihimmillani, nipinnapin hyväksyin vatsani. Mutta seuraavan puolen vuosikymmenen ajan taitaakin projektini olla ultimate-vatsalihakset. (Missioni on olla edes puolet siitä kunnosta, jota tahdon olla, viimeistään ensi vuoden kesänä. Hyvinhän tässä siis on aikaa, vaikka nyt vähän tökkiikin.)

Hitto soikoon, että olen yksinäinen.

Yksinäisyys kai tässä masennuksessa pääroolia näytteleekin. Treenaamisesta saan edes jotain järkeä tähän muuten niin hullulta tuntuvaan elämään. Sisareni on minulle koko elämä, mutta hän löysi vastikään sielunkumppanin (se on todellinen rakkaustarina, parempi kuin mitä ikinä voisi edes elokuvissa toivoa), mikä tavallaan oli kuin märkä rätti vasten kasvojani. Miten mahdotonta onkaan löytää se oikea.. Olen tavallaan jo alistunut olemaan yksin, koko loppuelämäni. Nyt kai joku tulee vinoilemaan, että ei pidä olla näin mustavalkoinen, mutta kun ihan totta, en halua maalailla vaaleanpunaisia ihanuusunelmia, jossa täydellinen prinssi laukkaa luokseni pörröisen islanninhevosen selässä ja lupaa rakastaa minua vatsoineni kaikkineni elämänsä loppuun saakka. Olen niin kummallinen tapaus, että harva mies tällaista jaksaa katsella. Edellinenkin uupui masennukseni ja lapsi-inhoni vuoksi. Tosiaan, en halua lapsiakaan. Ikinä. Jos jokin on varmaa, niin se, ettei minun helmoissani omia kakaroita pyöri. KOSKAAN.

Ystäviä minulla ei juuri ole. Kavereita senkin edestä, mutta en halua oikein tavata heitä. Yksi ystävistä on sellainen todellinen "truu best friend", mutta hänkin asuu liki sadan kilometrin päässä ja koska matkustaminen on kallista, näemme melko harvoin. Niinpä on tyytyminen oman asuinpaikkakuntani kaverikuntaan - ihmisiin, joiden seurassa en oikein jaksa pyöriä. Heidän elämänsä on ollut helppoa; elämä on yksinkertaisesti vain kivaa, kaikki on hauskaa ja viikonloput biletystä. Minä vihaan biletystä. Ja sen lisäksi olen sitä mieltä, että elämä on pääosin paskaa. Jos sitä ei ymmärrä, on minun kanssani turha edes puhua. Kun tavallisesta arjesta selviäminen on hankalaa, ei minua kiinnosta kuunnella, miten serkun veljen vaimon siskon tyttären koira kuoli vanhuuteen ja nyt koko suku itkee sitä. Tai miten tämä kyseinen serkun veljen vaimo tuli raskaaksi ja uutta tulokasta odotellaan sormet syyhyten. Ei, en halua sääliä tai jatkuvaa huomiota ja uteluita siitä, miten minä jaksan, mutta en vain jaksa olla kiinnostunut muiden asioista. Minulla on ihan tarpeeksi jaksamista jo siinä, että pidän oman pääni kasassa, enkä huonoimpina päivinä leikkele saksilla ranteitani auki.

Ehkä minulla olisi hieman avoimempi suhtautuminen ihmisiin, elleivät muut ihmiset olisi kohdelleet minua niin kaltoin. Ensimmäisillä luokilla minua kampiteltiin, sitten minut vain hylättiin, sen jälkeen nimiteltiin, laitettiin kuolleita kärpäsiä penaaliin ja kenkiin, lyötiin kirjalla päähän, sitten otettiin vuodeksi "inside-piiriin mukaan", eli oli hetken aikaa ihan kivaa, mutta yläasteella oli jälleen helvetti irti. Olin koko koulun vihatuin tapaus (enkä edes omaa syytäni, mutta tarina on niin pitkä ja niin surkea, etten jaksa sitä edes kirjoittaa tai muistella enää) ja minua puukotettiin selkään sen minkä ennätettiin. Loppu onkin historiaa - lukiossa ihmiset olivat jo aikuismaisempia ja yläasteajat unohtaneita, mutta minä en kehenkään enää luottanut, vaan sairastuin syömishäiriöön. Halusin olla kiusaajieni yläpuolella, edes jotenkin. Enpä sitten onnistunut siinäkään, kun olin tapattaa itseni.

Onneksi minulla on sentään koira seuranani. Muuten en kai jaksaisi tätä..kaikkea. Herään aamulla, käytän koiran lenkillä, syön, järjestelen asuntoa ja hoidan jyrsijöitä, teen rästissä olevia hommia, syön, nukun päiväunet, lenkitän koiraa, syön yritän tsempata itseni liikkumaan ja häätää pahat pelot pois, syön, alan nukkumaan. Välillä vain tuntuu, etten selviä itseni kanssa hengissä. Ajattelen liikaa, aivan liikaa. Mitä sitten, kun olen huippukunnossa? Mikä on seuraava missioni, mihin kohdistan huomioni, etten erehtyisi ajattelemaan liikoja?

Kai olisi vain parempi mennä nukkumaan. Jälleen kerran.