Kävin tänään siskollani ja tapasin hänen uuden miehensä. Oli se vain komea, hauska ja mukava tapaus, kerrassaan. Ja ovat niin rakastuneita, niin rakastuneita.. Olen älyttömän onnellinen heidän puolestaan. Sisaren onnea parempaa ei ole olemassakaan.

Sitä on niin helvetin yksin.

Tajusin tänään kotiin ajellessani, että hitto soikoon, kaikki tämä treenaaminen, ylensyöminen ja laihduttaminen vielä jokin aika sitten ovat vain olleet epätoivoista yritystä täyttää se tyhjä aukko, joka sisälläni on ollut koko elämäni. Olen aina ollut yksin - konkreettisestikin, mutta vaikka ystäviä on silloin tällöin minulle jopa muutama suotu, ei heistä kukaan ole päässyt lähelle sisintäni. Ymmärrys on raapaissut pintaa, ehkä uponnut muutaman sentin syvyyteen, mutta kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt, välittänyt, halunnut rakastaa täysin.

Ja yksinäisyys, se sattuu. Se sattuu syvemmälle kuin mikään puukko tai peitsi voi ikinä porautua, se painaa hartiat kasaan ja saa näyttämään vuosia vanhemmalta, venyttää suupielet kohti maan pintaa. Haluaisin, että elämääni astelisi se elämänkumppani, jonka kanssa voisin jakaa kaiken, olla oma itseni. Tähän saakka olen yrittänyt vain tulla täydelliseksi, jotta kelpaisin itse itselleni ja voisin täyttää sen yksinäisyyden tyhjiön olemalla oma rakastajani, mutta eihän se niin onnistu. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin, vaikka kuinka sitä itselleni vakuuttelisin. Haluaisin rakastaa, haluaisin, että joku rakastaisi minua. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan pelätä - ei itseäni, ei maailmaa, ei elämää, ei mitään.

Kai jotain kertoo sekin, että näen usein unia, joissa olen avuttomassa tilassa (onnettomuuden uhrina, vakavasti sairas tai vastaavaa) ja minua tullaan auttamaan. Haluaisin, että voisin olla joskus ilman huolehtimista - kokea olevani turvassa. Että joku turvaa selustani. Ja että minä voisin turvata toisaalta sen toisen ihmisen selustan.. Antaa henkeni pantiksi.

Olen todella väsynyt, koko ajan, fyysisesti mutta myös henkisesti. Yritän jaksaa enkä silti jaksa.