Taas on kulunut aikaa ties miten paljon.. Tehdäänpä lyhyt sum summarum.

1. Treenaan edelleen, kyllä.
2. Olen osana valmennusprojektia, jonka alkuosa kestää 6 kk ja lopussa valokuvautamme itsemme ja näytämme miten kroppa on muuttunut..etc. Pahalta näyttää.
3. Olen edelleen enemmän tai vähemmän härö.
4. Paino on edelleen jotain 65-66 kg. Liikaa.
5. Seurustelen edelleen tämän Maailman Ihanimman Miehen kanssa.
6. Treenaaminen pelottaa. Edelleen.

En nyt jaksa ruotia tuota valmennushommaa sen kummemmin, tosin sen idea on loistava - ei perusperinteistä "syö raaka-ainetta X ja tulet kuntoon" vaan hyvin kokonaisvaltainen treeniohjelmineen, menttaalipuolen oppitunteineen ja oppiminen puhtaan ruoan syömiseen (ts. luomua ja lähiruokaa, ei viljoja, ei maitotuotteita..). Noh, ekat kaksi kuukautta meni hyvin. En ahminut ja paino laski 71 kilosta 65-66 kiloon. Siihenpä se sitten jämähtikin, koska viikkorutiini muodostui hyvin selkeäksi - maanantaista perjantaihin normaalia ruokaa ja viikonloppuna perse repeää ahmimalla kaikkea kiellettyä terveysruokaa; lantturanskalaisia, lihaa, maustamatonta soijajogurttia. Elämän kevät.

Nyt sitten on pikkupaniikki perseessä, koska valokuvaus on yhdeksän viikon päästä (eli kaksi kuukautta ja yksi viikko EEK) enkä voi väittää että näyttäisin joltain multitsamppioonilta - toki tilanne on ihan kohtuullinen, sillä olen kuitenkin treenannut sen 3-7 kertaa viikossa koko tämän ajan. Kroppa on ilmeisesti aika jäässä syömishäiriöaikojen rajun laihdutuksen takia ja pitää perkeleen lailla kiinni kaikista läskivarastoistaan mitä sillä on. Niinpä otin taas kovat keinot käyttöön, toisin sanoen vitusti treeniä ja vitun vähän ruokaa. Kyllä näillä lähtee. Ohjeistuksena tosin oli, ettei tällaista saa noudattaa kolmea kuukautta pidempään, mutta kun valokuviin on se reilu pari kuukautta, niin eihän tuollaisesta ohjenuorasta tarvitse edes välittää. Sanotaanko näin että henkisesti aika raskasta syödä 600-900 kaloria päivässä ja treenata normaalisti. Minun pikku ahmija-alteregoni vaatii ruokaa ainakin 5000 kaloria päivässä, joten kyllä tässä kynsin ja hampain joutuu pitämään uusista rutiineista kiinni. Elättelenkin haavekuvia siitä, miten valokuvauksen jälkeisenä viikonloppuna syön itseni niin täyteen, että minulle joudutaan ompelemaan uusi vatsalaukku nykyisen viereen. Ha hah! Mutta siis ihan tosimielessä - tarkoitus olisi että kun lopultakin saisin nämä 10-20 kiloa läskiä pois, voisin alkaa keräämään enemmänkin lihasmassaa tämän sorjan varteni ympärille. Menin kisoihin tai en, haluan olla atleettinen superchick. Tyytyväinen itseeni. Ettei tarvitse hävetä kun lähtee salille ja miettiä, että näkyyköhän mun hyllyvät vatsamakkarat tässä topissa vai ei. (No okei en oo niin läski ja mulla on lihasta ihan kohtuudella mutta JUU NOU.)

Olen tosiaan AMK:ssa, fysioterapian koulutusohjelmassa. Tosi jees. Tykkään. Mitä nyt vaan nämä PÄÄONGELMAT HIEMAN HAITTAA OPISKELUA!! Välillä menen sellaisessa flow'ssa kun asiat sujuu ja olen jopa seitsemän päivää ylensyömättä, että ei mitään järkeä ja välillä olen jo parvekkeen kaiteella keikkumassa yhden jalan varassa notta hypätäkkö vaiko eikö. On siinä miehelläkin kestämistä, valitettavasti.

Yksinäisyys riivaa edelleen. Ajoittain enemmän, ajoittain vähemmän. Sosiaalinen elämäni on käpertynyt tasan itseni ympärille. Näen ihmisiä koulussa ja that's it. Enkä viihdy heidänkään seurassa, koska kyllähän jokainen tietää minkälaista mukaihkuunäennäiselämää sekin on. "Siis joo viikonloppu oli toooosi hauska ja näin paljon kavereita ja ryybbäsin <33" Kun ei kerran uskalleta olla rehellisiä elämän vittumaisuudesta, en minäkään ole. On ihan hemmetin kiusallista vastata kyselyihin "no, mitä sulle kuuluu" koska en tosiaankaan koskaan tiedä. Jonain päivänä vielä ihan varmasti vastaan rehellisesti - "ruoka vie ajatuksista 2/3 ja itse asiassa ajattelin lähteä tänään kotiin tuntia aiemmin että pääsen ahmimaan..". Seriously, who gives a shit? Ei ihmiset kysy "mitä kuuluu" siksi, että niitä oikeasti kiinnostaisi. Ei kukaan ole todellisuudessa valmis ottamaan sitä vastuuta, että keskustelukumppani pamauttaa "paskaa kuuluu, haluaisin tappaa itteni". EI IHMISET OSAA KESKUSTELLA VAIKEISTA ASIOISTA!

Joo. Vissiin vois yrittää valmistautua reeneihin mutta sitä ennen siivoan asuntoa. Niimpä niin - ei nämä rutiinit oo mihinkään muuttunut. Ruokaa-siivoilua-koulujuttuja-reenejä-ruokaa. Sounds a lot of fun.

Kivääriä, kellään? Anyone?

Ohhoh, edellisistä kirjoituksista on aikaa jo yli vuosi. Ajattelin palata edes jonkinlaisen päiväkirjasysteemin pariin kyetäkseni prosessoimaan ajatuksia paremmin.. Välissä on tapahtunut paljon. Heeeelvetin paljon.

- välit eksään menivät täysin poikki ja hän masentui erosta valtavasti (olen ilkeä ja totean, ettei oikeasti edes kiinnosta)
- olen paisunut 64 kg:aan (läski läski läski)
- treenaan body fitness-kisoja varten
- yritän dieetata 14 kg:aa pois, että voin lähteä kisoja edeltävälle massakaudelle (kuukausi dieettiä takana ja painoa pudonnut öö tyyliin 0,5 kg)
- seurustelen ehkäpä maailman ihanimman miehen kanssa, jonka todennäköisesti saan karkotettua pois syömishäiriön rippeiden häröilyilläni
- aloitan syksyllä psykoterapian
- aloitan fysioterapiaopiskelut ja haaveilen omasta puhtaan ruoan liikkeestäni, syömishäiriöisten auttamisesta ja alan opiskeluista ulkomailla
- syön nykyään melkoisen puhtaasti ja yritämme siirtyä eko&luomuelämään täysin
- myös ihanainen mieheni on suuntautunut kehonrakennukseen sekä painiin
- tätä nykyä meillä on kaksi koiraa
- muutin puoli vuotta sitten toiselle paikkakunnalle
- vietän välivuotta kaupan kassalla (ei jumalauta..)
- yli puoli vuotta meni ahmien ja paastoten (syksy-talvi), kunnes nyt sain asiat hanskaan ja pelkään sairastuvani uudestaan

Tosiaan, on vähän sellainen pelko perseessä, että dieettaus ehkä mahdollisesti saattaa lähteä käsistä. Tai tuskin sentään, sillä järkeni on ehkä nyt sairautta vahvempi. Silti ärsyttää, että sairauteni hoito jätettiin ikään kuin viimeistä niittiä vaille (no, koskaanhan se ei hyvää hoitoa ollutkaan) ja sairaudesta jäi pienet juuret itämään sisälleni. Aina välillä ne tuntuvat levittäytyvän koko ruumiseen, viimeksi eilen. Yritin lähteä salille ja olin täysin voimaton. Minua vain itketti (yhy-yhy) ja halusin käpertyä pieneksi. Minulta ei löydy sanoja kuvaamaan anoreksian muotoa ja ilkeyttä. Olen lukenut kirjaa "syömishäiriön salainen kieli" ja se on antanut jonkin verran lohtua. Ehkä minä vain olen ollut lapsesta saakka normaalia herkempi ja kielteisyyteen taipuvainen. Kirjan mukaan syömishäiriöön sairastuvat ovat poikkeuksellisen altruistisia ja asettavat muut itsensä edelle jopa henkensä uhalla. (Älä ihmettä..)

En tosin koe itseäni mitenkään hyväksi ihmiseksi. Olen varastellut töistä ihan helvetisti ja sekös sapettaa. Jotenkin työpaikan suhteen on niin välinpitämätön olo ettei mitään järkeä.

Ei jaksa enää kirjoittaa. Tuntuu, että ei vain..jaksa. Jatkan myöhemmin.

Kävin tänään siskollani ja tapasin hänen uuden miehensä. Oli se vain komea, hauska ja mukava tapaus, kerrassaan. Ja ovat niin rakastuneita, niin rakastuneita.. Olen älyttömän onnellinen heidän puolestaan. Sisaren onnea parempaa ei ole olemassakaan.

Sitä on niin helvetin yksin.

Tajusin tänään kotiin ajellessani, että hitto soikoon, kaikki tämä treenaaminen, ylensyöminen ja laihduttaminen vielä jokin aika sitten ovat vain olleet epätoivoista yritystä täyttää se tyhjä aukko, joka sisälläni on ollut koko elämäni. Olen aina ollut yksin - konkreettisestikin, mutta vaikka ystäviä on silloin tällöin minulle jopa muutama suotu, ei heistä kukaan ole päässyt lähelle sisintäni. Ymmärrys on raapaissut pintaa, ehkä uponnut muutaman sentin syvyyteen, mutta kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt, välittänyt, halunnut rakastaa täysin.

Ja yksinäisyys, se sattuu. Se sattuu syvemmälle kuin mikään puukko tai peitsi voi ikinä porautua, se painaa hartiat kasaan ja saa näyttämään vuosia vanhemmalta, venyttää suupielet kohti maan pintaa. Haluaisin, että elämääni astelisi se elämänkumppani, jonka kanssa voisin jakaa kaiken, olla oma itseni. Tähän saakka olen yrittänyt vain tulla täydelliseksi, jotta kelpaisin itse itselleni ja voisin täyttää sen yksinäisyyden tyhjiön olemalla oma rakastajani, mutta eihän se niin onnistu. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin, vaikka kuinka sitä itselleni vakuuttelisin. Haluaisin rakastaa, haluaisin, että joku rakastaisi minua. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan pelätä - ei itseäni, ei maailmaa, ei elämää, ei mitään.

Kai jotain kertoo sekin, että näen usein unia, joissa olen avuttomassa tilassa (onnettomuuden uhrina, vakavasti sairas tai vastaavaa) ja minua tullaan auttamaan. Haluaisin, että voisin olla joskus ilman huolehtimista - kokea olevani turvassa. Että joku turvaa selustani. Ja että minä voisin turvata toisaalta sen toisen ihmisen selustan.. Antaa henkeni pantiksi.

Olen todella väsynyt, koko ajan, fyysisesti mutta myös henkisesti. Yritän jaksaa enkä silti jaksa.

Väsyttää, taas.

Ja söin myös hieman liikaa. Muuten ihan ookoo ruoka-aineita, mutta olihan joukossa sitten kuivattuja hedelmiäkin sen 300 grammaa. En kuitenkaan välitä, kun kokonaisuus on ihan kunnossa.

Silti tympii.

Huomenna on äidinkielen kirjoitukset (miten siihen edes voi lukea?) ja perjantaina englannin kirjoitukset, joihin en ole lukenut sivullistakaan. Loma on todellakin mennyt lomaillessa. Yhteiskuntaoppia sentään olen lukenut yhden kirjan verran. Olalletaputuksen arvoinen suoritus.

Nyt kun olen sataprosenttisesti parantunut flunssasta ja kuntokin alkaa olla kohdillaan, en huomisesta - tai no, tästä hetkestä - alkaen salli yhtäkään treeniä, jotka on skipattu siksi, kun elämä on paskaa. Yksinkertaisesti, haluan paahtaa elämää menemään sillä tyylillä, niin kuin normaalitkin ihmiset elävät. Jos vaikka siten oppisin pikku hiljaa taviksen elämään. Mene ja tiedä. Silti tuntuu välillä kuin olisi robotti, kaiken tekee suurinpiirtein samoin päivästä toiseen ja ennen pitkää pää lahoaa sellaisessa.

Kuulostin aika omahyväiseltä ja itsekkäältä todetessani edellisessä kirjoituksessa, että ihmisten, jotka pitävät elämää vain kivana, on turhaa jutella kanssani. No. Olen itsekin nykyään päällisin puolin optimisti, mutta silti tiedän, kaikkien näiden surkeiden sattumusten jälkeen, että elämä EI ole vain hauskaa hupia. Siksi on ankeaa jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kaikelta pahalta säästyneet. Heillä on tavallaan vain yksipuolinen näkemys maailmasta. En sano, että itsekään olisin irroittautunut täysin mustavalkoisesta ajattelutavasta, mutta ehkä minulla on hieman laajempi maailmankuva rämmittyäni tappavassa masennussuossa.

Ensi viikolla treenaan niin, että lihakset huutavat armoa. Ja luen niin, että pääkoppa on räjähtää. 1,5 viikon päästä koko lukio on ohi ja silloin repeää kyllä riemu. Sen jälkeen en muuta teekään kuin kirjoitan kirjaa, hoidan koiraa ja treenaan. Kirjan kirjoittaminen vain on aika tuskallista, koska istuminen paikallaan pitkän aikaa sattuu selkään ihan jumalattomasti.

Voi kun elämäänsä saisi joskus täydellisen rakkauden. Eksäni on hieno tyyppi, mutta en kyllä olisi voinut kuvitella eläväni hänen kanssaan loppuelämääni.. Ongelmamme oli se, että minä olin henkisesti hypännyt jonnekin 25-30-vuotiaan tasolle ja jättänyt murrosiän kokonaan välistä (en nyt jaksa eritellä miksi minun oli pakko kasvaa liian nopeasti..) kun taas eksä eli täysillä nuoruuttaan. Juuri sitä, jota minä en ymmärtänyt, koska olin vakavoitunut elämän vastoinkäymisistä ja pettynyt ihmisyyteen. Vaikka olemme edelleen hyviä ystäviä, on asia, josta en ole puhunut hänelle tai kenellekään muullekaan. Koska seurustelimme syömishäiriöaikanani, jolloin minäkuvani oli täysin runneltu ja itsetunto pohjamudissa, oli seksikin aikamoista pakkopullaa. En voinut siitä kieltäytyä, mutta en siitä järin usein nauttinutkaan. Yksinkertaistettuna: nykyään pelkään seksiä ja rakastelemista, sillä siitä on enemmän huonoja kuin hyviä kokemuksia. Kaiken lisäksi lantionpohjani supistelee tahattomasti, mikä lisää seksin tuottamaa kipua. Sanomattakin lienee siis selvää, että gynekologilla en voi käydä. Jo edellisten seikkojen takia siis on erittäin ahdistavaa edes haluta aloittaa minkäänlaista suhdetta. "Joo, kyllä mä susta tykkään mutta haittaako jos katottaisiin noita makuukammarihommia tuossa viiden-kymmenen vuoden päästä?" Jippii.

No, seksi onkin vain yksi pelkojeni joukossa. Pelkään salille lähtöä, kuten edellisessä kerroinkin. Pelkään uusien ruokien laittamista ja kokeilua, koska en voi ikinä olla varma, viekö uusikin ruoka nälän kuten vanhat tutut. Pelkään seksiä. Pelkään ihmisiä. Yleensäkin ottaen taidan vain pelätä.

Terapia-aikoja ei ole ollut yli kuukauteen, koska terapeutti on koko ajan sairaana. Tai sitten se ei vain halua tavata minua.

Pitänee vain mennä nukkumaan ja yrittää olla tukehduttamatta itseään tyynyyn tänä(kään) iltana.

Olen ennenkin pitänyt blogia vuodatuksessa, nyttemmin tosin pääblogini on blogspotin alla. Koska sen tyyli on kuitenkin hieman erilainen, halusin blogin, jonne voin spontaanisti purkaa tunteitani (lähinnä turhautumista, masentuneisuutta ja yleistä vitutusta) sillä harvoin on korvia, jotka jaksaisivat minua kuunnella.

Olen nuori, mutta sen kummemmin en ikääni määrittele, enkä kerro nimiäkään, jottei kukaan minua erehtyisi tunnistamaan. Ihan vain siksi, että voin päästellä menemään niin sydämeni pohjasta, kuin vain tuntuu. Sen verran kuitenkin voin kertoa, että olen opiskelija-työntekijä, omistan koiran ja pari pikkujyrsijää sekä harrastan fitnessiä - tulevaisuudessa kisaan, tai sitten en. Haluan mennä fiilisten mukaan. Nyt kuitenkin olen pari viikkoa elänyt kuin sika pellossa, sillä odottelen etävalmentajaltani uutta saliohjelmaa, enkä oikein ole pelkän aerobisen ystävä. Sekin aiheuttaa lievää (okei, melko raskasta) vitutusta, sillä mitään en inhoa niin paljon kuin epäsäännöllistä liikuntaa ja syömistä vailla tarkoitusta (ei ole parempaa, kuin treenipäivän ateriat, voi sitä ruokahalua!). Ja vaikka olenkin "ex-syömishäiriöinen", en halua yhtäkään kommenttia kyseisestä asiasta. Syön ruokaa kuin ruokaa, olen normipainoinen (55 kiloa ehtaa lihasta/rasvaa, toivottavasti sopivassa suhteessa) ja vaa'alla käyn silloin kun muistan. Useimmiten en muista. Koska asia ei kiinnosta, enää.

Masennus on ollut seuranani siitä lähtien, kun paranin fyysisesti. Kun ajatukset eivät enää pörränneet ainoastaan ruoassa (no, kyllä ne pörräävät vielä nykyäänkin, mutta eivät niin ahnaasti), tajusi, että elämä on päässyt aika pahasti rempalleen sillä välin, kun elämä oli pelkästään ruokaa ja liikuntaa, painonhallintaa pahimmillaan (tai no, hallintaa se ei ollut enää siinä vaiheessa, vaan lähtenyt pahasti lapasesta). Sain loppuvuodesta lääkkeet - "Seronil vähentää ahmimishimoja" (aijaa) - ja reippaan kuukauden pysyinkin pirteänä. Sen jälkeen sitten erosinkin miehestäni, 2,5 vuoden jälkeen ja jäin jonoon odottelemaan kiireiseltä valmentajaltani uutta saliohjelmaa loppuunkulutetun tilalle (olisi pitänyt hankkia se uusi ohjelma jo PALJON aikaisemmin, mutta masennuksessani vitkuttelin). Niinpä nyt sitten tuntuu, kuin olisin tyhjän päällä.

Veikkaan, että vitutusprosenttini laskee huomattavasti, kun pääsen salille. Urheilu ON kivaa, mutta olen omimmillani vääntämässä hampaat irvessä punttia. Olen turhan monta kertaa syömishäiriöaikoinani pakottanut itseni aamuviideltä parinkymmenen asteen pakkaseen juoksemaan loputtomalta tuntuvaa lenkkiä - keuhkot ja jalat parkuu, mutta jaksettava on. Järjetöntä, järjetöntä, järjetöntä. Kerta kaikkiaan. Että täti terapialla riittääkin seuraavaksi pariksi vuodeksi kuunneltavaa koulukiusaamisvuosistani sekä vanhemmistani, joiden eron seurauksena sain pallotella vuositolkulla kahden asunnon väliä.

Treeniä vaan haittaa usein se, että salille lähtö on armottoman hankalaa. Muistissa on edelleen se, miten hinkkasin salilla tuntitolkulla, väsytti ja itketti, mutta perfektionismi ei antanut armoa. Kun lopulta pääsen salille, kaikki on okei ja tiedän, etten tule itseäni satuttamaan, mutta se LÄHTÖ. Se on aina hankalinta. Onkin aika paradoksaalista, että rakastan fitnessiä ja sen tuomaa positiivista elämänhallintaa, mutta pelot ovat silti niin kiinteä osa elämääni.

Tällä hetkellä en vaan tunne itseäni järin fitness-beibeksi. Kuten jo taisin edempänä mainita, olen ollut kuin pieni possu ja saamaton p*ska nämä pari viikkoa. No joo, olen kyllä liikkunut ihan kohtuudella - tällä viikolla olen lähinnä kävellyt, käynyt lyhyellä juoksulenkillä, ratsastanut ja hiihtänyt kertaalleen, mutta se on aika kaukana siitä, mitä parhaimmillani jaksan. En ole kyllä syönyt mitään herkkuja, koska kroppani ei niitä kestä, mutta ei ole sieltä fiksuimmasta päästä syödä kerralla vihannespussia, puolta kiloa marjoja ja kiloa maustamatonta soijajogurttia. Ja kun tuon toistaa pari-kolme kertaa päivässä, vatsa huutaa armoa.

Vatsasta saankin oivallisen aasinsillan siihen, miten katkera olen jatkuvasti turpoavasta vatsastani. Olisin muuten todella tyytyväinen kroppaani; kiva perse, lihaksikkaat kintut ja ihan hyväksyttävät kädet, mutta vatsa. Se turpoaa, söin sitten omenan, palan lihaa tai kukkurakeollisen ruokaa (no, tämä nyt taitaa ollakin itsestäänselvyys..). Silloin kun olin miltei osastokamaa, eli laihimmillani, nipinnapin hyväksyin vatsani. Mutta seuraavan puolen vuosikymmenen ajan taitaakin projektini olla ultimate-vatsalihakset. (Missioni on olla edes puolet siitä kunnosta, jota tahdon olla, viimeistään ensi vuoden kesänä. Hyvinhän tässä siis on aikaa, vaikka nyt vähän tökkiikin.)

Hitto soikoon, että olen yksinäinen.

Yksinäisyys kai tässä masennuksessa pääroolia näytteleekin. Treenaamisesta saan edes jotain järkeä tähän muuten niin hullulta tuntuvaan elämään. Sisareni on minulle koko elämä, mutta hän löysi vastikään sielunkumppanin (se on todellinen rakkaustarina, parempi kuin mitä ikinä voisi edes elokuvissa toivoa), mikä tavallaan oli kuin märkä rätti vasten kasvojani. Miten mahdotonta onkaan löytää se oikea.. Olen tavallaan jo alistunut olemaan yksin, koko loppuelämäni. Nyt kai joku tulee vinoilemaan, että ei pidä olla näin mustavalkoinen, mutta kun ihan totta, en halua maalailla vaaleanpunaisia ihanuusunelmia, jossa täydellinen prinssi laukkaa luokseni pörröisen islanninhevosen selässä ja lupaa rakastaa minua vatsoineni kaikkineni elämänsä loppuun saakka. Olen niin kummallinen tapaus, että harva mies tällaista jaksaa katsella. Edellinenkin uupui masennukseni ja lapsi-inhoni vuoksi. Tosiaan, en halua lapsiakaan. Ikinä. Jos jokin on varmaa, niin se, ettei minun helmoissani omia kakaroita pyöri. KOSKAAN.

Ystäviä minulla ei juuri ole. Kavereita senkin edestä, mutta en halua oikein tavata heitä. Yksi ystävistä on sellainen todellinen "truu best friend", mutta hänkin asuu liki sadan kilometrin päässä ja koska matkustaminen on kallista, näemme melko harvoin. Niinpä on tyytyminen oman asuinpaikkakuntani kaverikuntaan - ihmisiin, joiden seurassa en oikein jaksa pyöriä. Heidän elämänsä on ollut helppoa; elämä on yksinkertaisesti vain kivaa, kaikki on hauskaa ja viikonloput biletystä. Minä vihaan biletystä. Ja sen lisäksi olen sitä mieltä, että elämä on pääosin paskaa. Jos sitä ei ymmärrä, on minun kanssani turha edes puhua. Kun tavallisesta arjesta selviäminen on hankalaa, ei minua kiinnosta kuunnella, miten serkun veljen vaimon siskon tyttären koira kuoli vanhuuteen ja nyt koko suku itkee sitä. Tai miten tämä kyseinen serkun veljen vaimo tuli raskaaksi ja uutta tulokasta odotellaan sormet syyhyten. Ei, en halua sääliä tai jatkuvaa huomiota ja uteluita siitä, miten minä jaksan, mutta en vain jaksa olla kiinnostunut muiden asioista. Minulla on ihan tarpeeksi jaksamista jo siinä, että pidän oman pääni kasassa, enkä huonoimpina päivinä leikkele saksilla ranteitani auki.

Ehkä minulla olisi hieman avoimempi suhtautuminen ihmisiin, elleivät muut ihmiset olisi kohdelleet minua niin kaltoin. Ensimmäisillä luokilla minua kampiteltiin, sitten minut vain hylättiin, sen jälkeen nimiteltiin, laitettiin kuolleita kärpäsiä penaaliin ja kenkiin, lyötiin kirjalla päähän, sitten otettiin vuodeksi "inside-piiriin mukaan", eli oli hetken aikaa ihan kivaa, mutta yläasteella oli jälleen helvetti irti. Olin koko koulun vihatuin tapaus (enkä edes omaa syytäni, mutta tarina on niin pitkä ja niin surkea, etten jaksa sitä edes kirjoittaa tai muistella enää) ja minua puukotettiin selkään sen minkä ennätettiin. Loppu onkin historiaa - lukiossa ihmiset olivat jo aikuismaisempia ja yläasteajat unohtaneita, mutta minä en kehenkään enää luottanut, vaan sairastuin syömishäiriöön. Halusin olla kiusaajieni yläpuolella, edes jotenkin. Enpä sitten onnistunut siinäkään, kun olin tapattaa itseni.

Onneksi minulla on sentään koira seuranani. Muuten en kai jaksaisi tätä..kaikkea. Herään aamulla, käytän koiran lenkillä, syön, järjestelen asuntoa ja hoidan jyrsijöitä, teen rästissä olevia hommia, syön, nukun päiväunet, lenkitän koiraa, syön yritän tsempata itseni liikkumaan ja häätää pahat pelot pois, syön, alan nukkumaan. Välillä vain tuntuu, etten selviä itseni kanssa hengissä. Ajattelen liikaa, aivan liikaa. Mitä sitten, kun olen huippukunnossa? Mikä on seuraava missioni, mihin kohdistan huomioni, etten erehtyisi ajattelemaan liikoja?

Kai olisi vain parempi mennä nukkumaan. Jälleen kerran.